Stora Sjöfallet/Sarek 2008: Suorva-Nienndo-Nordtoppen-Akka-Suorva

Kesällä 2008 suunnistin ensimmäisen kerran Ruotsin Sarekiin. Alun perin oli tarkoitus kiertää Sarek-massiivi, mutta matkareitti muuttui hiukan retken edetessä ja lopulta ainoastaan raapaisin Sarekin pohjoiskulmaa. Pääosin toteutinkin vaelluksen viereisessä Stora Sjöfalletin kansallispuistossa, jossa riitti nähtävää sielläkin. 

*          *          *

1. Päivä: Suorva - Nienndo

Suorvan parkkipaikalla autossa vietetyn yön jälkeen lähden aamupäivästä matkaan. Sää on lämmin ja puolipilvinen. Ensi töikseni on ylitettävä pato sen päältä kulkevaa pikitietä pitkin. Portin sähkölukossa on avain paikallaan ja keskustelupalsoilta tiedän joidenkin avanneen portin ja ajaneen autonsa padon toiselle puolelle. Minä kuitenkin tyydyn kulkemaan kävelyportista ja tunnin patikoinnin jälkeen olen padon toisella puolella. Kävelen tienpätkän päähän ja alan haeskelemaan kartassa näkyvää polkua. 

Suorvan padon portilla.

Tie padon yli.

Kävelen tienpätkän päähän ja alan haeskelemaan kartassa näkyvää polkua. Kolmen hengen ruotsalaisporukka saapuu paikalle, mutta he päätyvät lyhyen neuvonpidon jälkeen nousemaan suoraan ylös tunturiin. Minä sen sijaan päätän lähteä seuraamaan suoraan etelään vievää polkua. Näin jälkiviisaana voi todeta, että ehkä helpommalla pääsisi jos nousisi ylemmäksi avotunturiin pensasrajan yläpuolelle jolloin välttäisi todella hankalan ja hitaan maaston.

Polku Sarekiin.

Polku häviää paikoin näkyvistä, mutta osun sille aina uudestaan. Hyvissä voimissa kävelen Njabbejåhkålle, jonka ylitys ei tuota vaikeuksia. Heti ylityksen jälkeen saavun lammelle (kartassa korkeus 642) jossa vietän lounastauon. Räkkää on todella paljon, enemmän kuin olen missään nähnyt. Hyttyset ja mäkäräiset syövät armotta, mutta en kuumuuden vuoksi laita takkia, vaan kuljen t-paidassa. Hyttyskarkotteista on vain vähän apua jos ollenkaan ja hyttyshattua ei edes ole matkassa.

Maisema alkaa avautua.

Njabbejåhkå.

Lounastauolla.

Lammelta lähtiessä pääsen heti varsinaiseen avotunturiin. Maasto on kuitenkin melko haasteellista: jatkuvasti kumpuilevaa pienipiirteistä maastoa, joka on paikoin kosteaa ja jopa soista. Lisäksi kaikkialla levittäytyy tunturikoivikko ja -pajukko, joka jatkuu kilometristä toiseen. Välillä pensaikko loppuu, ainoastaan vaihtuakseen kivirakkaan.

Avotunturissa.

Idän puolella symmetrinen Slugga.

Näen avotunturissa pari kahden miehen vaellusporukkaa, joista toisen kanssa vaihdan muutaman sanan. Päivälle kertyy pituutta ja väsymys alkaa pikkuhiljaa painamaan askelta. Maisemat kuitenkin paranevat jatkuvasti, Sarekin kansallispuiston levittäytyessä edessäpäin. 

Åhparin massiivi nousee edessä.

Alkuillasta saavun lopulta Nienndoon hiukan väsyneenä. Guhkkesvaggejåhkån varressa, sillan kohdalla on muutama teltta pystyssä. Etsin sopivan paikan omalle majoitteelleni Alep Niendojågåsjin yhden haarauman varresta, hiukan etäämmälle toisista telttakunnista. Illan mittaan olo on alkanut pikkuhiljaa tuntua heikolta. Pystytän teltan, mutta ruoka ei oikein maistu. Syön toki iltapalan silti normaalisti. Käsivarret täynnä mäkäräisten puremia ja pohdin voiko kuvottava olo johtua puremien/pistosten määrästä. Liotan jalkoja purossa vielä ennen nukkumaanmenoa.

Nienndossa.

Ensimmäisen yön telttapaikka.

*          *          *

2. Päivä: Nienndo - Guhkesvagge - Sareklåpptå

Toisen vaelluspäivän aamuna aurinko herättää minut kahdeksalta paahtamalla teltan tukahduttavan kuumaksi. Yrittäen olla oksentamatta lusikoin puuron ja laitan leirin kasaan. Puolipilvisessä poutasäässä lähden kymmenen aikaan liikkeelle sillan yli. Tarkoitus on kulkea ensin Ruohtesvaggeen ja sitä pitkin Sarek-massiivin ympäri. Heikohko olo saa kuitenkin harkitsemaan reittivalintaa.

Liikkeelle lähdössä.

Hieno sää, hienot maisemat.

Heti joen ylityksen jälkeen alkaa nousu Vuojnesskajdden rinteeseen. Muutaman korkeuskäyrän noustuani saavun harjanteen päälle ja näen Sarekiin. Otan esille kartan ja ryhdyn vielä kerran pohtimaan reittivalintaa. Totean etten ole oikein kunnossa ja eteneminen Ruohtesvaggeen tuntuu siksi  hiukan arveluttavalta. Huomaan yllätyksekseni että kännykässä on kenttää, joten soitan tauon aikana myös kotijoukoille. Pitkähkön tuuminnan päätteeksi päätän jättää tällä kertaa Sarekin kulkemisen vähemmälle ja kulkea pääasiassa Stora Sjöfalletin kansallispuistossa. Pääkohteeni Akka-tunturi pysyy silti edelleen reissun kohdelistalla.

Näkymää Sarekiin.

Niinpä laskeudun Vuojnesskajddelta takaisin pohjoisen puolelle ja lähden luoteeseen pitkin Guhkesvaggea. Tätäkin kautta kulkemalla pääsen hienoihin kohteisiin, mutta erämaasta poistuminen on hiukan helpompaa mikäli olo vielä huononee. Heti alkuun tulee Vuojnesjågåsjin ylitys, joka on kuitenkin hyvin helppo. Vaikka vesi on harmaan sameaa ja kivet liukkaita, kuten jäätikköjoissa yleensä, vettä on syvimmillään vain polveen.

Vuojnesjågåsj.

Kulku on kevyttä ja nopeaa edellispäivään verrattuna. Räkkää on vain vähän ja maasto helppokulkuista. Maisemat ovat osittain raskaan harmaan pilvimassan peitossa ja välillä hiukan sataa. Lähirinteet ja alempi maasto ovat kuitenkin näkyvissä ja maisema on tavallaan aika vaikuttava. Jokien ylityksiä tulee päivän aikana useita, mutta ne ovat järjestään helppoja. Ylityskengät toki joutuu lähes kaikissa vaihtamaan. Reittimuutos ei harmita, vaan nautin kulkemisesta. Lisäksi olo alkaa pikkuhiljaa päivän mittaan kohenemaan.

Spijkkan huippuja sumussa.

Ohitan Sarekvarasjin sen länsipuolelta ja ihailen avautuvaa maisemaa. Hetken päästä harmaat pilvet vetäytyvät sivuun ja sininen taivas tulee näkyviin. Totean Guhkesvaggen todella kauniiksi.

Tauolla.

Jo iltapäivällä viiden aikaan saavun Sareklåpptåån, puhdasvetisen puron varteen, johon olen suunnitellut leiriytyväni. Päivätaival jää lyhyeksi, mutta se on vain hyvä. Risotto maistuu kävelyn päälle, mikä on todella hyvä merkki. Vietän illan kuvaillen ja ihaillen maisemia.

Kauniissa maisemissa. Vasemmalla Sarekvarasj.

Nijakin huippu kohoaa näkyviin.

Leiri jälleen pystyssä.

*           *           *

3. Päivä: Lepopäivä Sareklåpptåssa

Aamuyöstä herään telttanarun räpsähdykseen. Arvelen poron kompuroivan telttanaruihin ja nousen ylös katsomaan. Oviaukosta ei näy mitään, mutta kun astun ulos teltasta, kettu tuijottaa suoraan minua kohti parinkymmenen metrin päässä kiven päällä. Nappaan kameran, mutta kuva jää heikohkoksi. Ilmeisesti eväiden tuoksu on houkutellut ketun paikalle. 

Yöllinen rauhanhäiritsijä.

Seuraavan kerran herään aamukahdeksalta sateen ropinaan teltan katossa. Jatkan nukkumista ja nousen lopulta vasta puolen päivän aikaan ylös. Huono olo on tiessään ja syön aamupalan hyvällä ruokahalulla. Vaikka pahin sade hellittää, päivästä vaikuttaa tulevan enemmän tai vähemmän sateinen. On aika alkaa suunnitella reissun seuraavaa vaihetta. 

Akka-tunturin massiivi kokonaisuudessaan.

 Tämänkertaisen reissun pääkohteena on koko ajan ollut Akka-tunturi, Ruotsin kauneimmaksikin mainittu vuori. Tämä päämäärä on säilynyt samana reittimuutoksesta huolimatta. Ruohtesvaggea kulkien oli ajatus käydä myös Ruohtes-tunturin huipulla ja mahdollisesti Nijakilla. Reittisuunnitelman muututtua nämä huiput jäävät välistä, mutta Guhkesvaggestakin löytyy nousemisen arvoisia mäkiä. Ruotsin helpoimmaksi kaksitonniseksi mainittu Sarektjåhkkan pohjoishuippu on aivan käden ulottuvilla leirin eteläpuolella. Merkittäväksi tekijäksi nouseekin vallitseva säätila.

Kahden yön leiri.

Veli laittaa säätietoja tekstiviestillä ja niiden myötä suunnitelmat selkeytyvät. Joka toiselle päivälle luvataan sadetta ja joka toiselle poutaa. Tiedossa on siis ensin lepopäivä, seuraavaksi Nordtoppenin huiputusyritys, sitten siirtymä Akan juurelle ja lopulta nousuyritys Akkalle. Jos kaikki menee suunnitellusti, neljän päivän perästä on kaksi huippua valloitettu ja siirtymä autoa kohti alkamassa.

Puhdasvetisen puron varressa.

Pieni koskikin löytyy.

Lepopäivä kuluu lähiympäristössä kävellessä ja maisemia kuvaillessa. Alkumatkan huonosta olosta ei ole tietoakaan ja fiilis on todella hyvä. Tähyilen sekä Nordtoppenin, että Akkan suuntaan arvioiden tulevia huiputuksia. Valvon puoleen yöhön karttaa tutkien.

Skånepahta ilta-auringossa.

*          *          *

4. Päivä: Sareklåpptå - Nordtoppen

Kun herään, sade on tauonnut ja Sarektjåhkkan pohjoishuippu on näkyvissä. Nousu ei näytä alhaalta katsottunakaan kovin jyrkälle ja huippu tuntuu olevan suhteellisen lähellä. Siirryn rinteen juurelle päiväreppu selässäni. Kivikkoisen nousun alkaessa, jätän mukaan ottamani kävelysauvat pystyyn rinteeseen. Kivikossa sauvat ovat vain tiellä. Yritän painaa mieleeni paikan johon sauvat jätän.

Alkurinteessä.

Nousu jyrkkenee hiukan loivan alun jälkeen, mutta silti en joudu käsiäkään käyttämään kuin pari kertaa tasapainon pitämiseksi. 

Koko rinne kivikkoa.

Lyhyen jyrkemmän kohdan jälkeen rinne loivenee jälleen ja saavun ylös satulaan. Tästä eteenpäin alkaa noin kilometrin mittainen huippuharjanne, joka on kokonaan lumen peitossa. Joku toinenkin on lähipäivinä vieraillut huipulla, josta merkkinä ovat yksinäinen askeljono lumella.

Vuorenkylkien välinen kuilu.

Nordtoppenin huippuharjanne.

Harjanteen molemmin puolin putoavat jyrkähköt rinteet pitkälle alas. Harjanteen kulkeminen menee kuitenkin helposti lumessa tallomalla, eikä mitään lipsahtamisen vaaraa synny. Matalalla leijailee pilvilauttoja, jotka estävät parhaimmat näkymät, mutta ihan kohtalaisesti syyvyysvaikutelman kuitenkin kokee viereiseen laaksonpohjaan katsomalla. 

Huippumaisemaa.

Lippunauha huipulla.

Jyrkkää pohjoisseinämää.

Kun lähden laskeutumaan alaspäin, huomaan melko nopeasti että oikean jalka aristaa polven ulkosivulta. Kipu tuntuu pian lähes joka askeleella. Laskeutuminen sujuu kuitenkin kohtalaisesti hyvin kun jalkaa varoo hiukan. Löydän sauvat alarinteestä helposti osuen suoraan nousureitilleni. Palaan leiriin ja alan pohtia jatkoa.

Takaisin harjannetta.

Huippu hetken näkyvissä.

Alaspäin...

Pilvien varjot.

Koska ei ole vielä kovin myöhä, päätän siirtää leiriä hiukan eteenpäin kohti Akka-tunturia. Puran teltan ja lähden massiivin kylkeä seuraten luoteeseen. Tarkoitus on kulkea vain kolme-neljä kilometriä. Muutamia purojen ylityksiä tulee ja onnistun hiukan kastelemaan vaelluskenkiäni, kun en viitsi vaihtaa sandaaleita jalkaan. Vaikka puroja tulee vastaan, puhtaan veden löytäminen osoittautuu kuitenkin hiukan haastavaksi. Kaikki eteen tulevat joet ovat jäätiköiltä laskevia vesiä, jonka tunnistaa niiden harmaasta väristä. Harmaa väri taas tulee jäätikköön kallioperästä irronneista ja sitä kautta jokeen päätyneistä sedimenteistä. Olen joskus joutunut juomaan jäätikköpuron vettä, mutta mieluummin välttelen sitä. Lopulta jätän rinkan maahan ja teen pienen lenkin lähiympäristöön. Löydän kuin löydänkin puhdasta vettä laskevan puron ja siirrän rinkkani sen varteen ja laitan leirin pystyyn.

Vuorimassiivin kylkeä.

Jäätikköjoen uomaa.

Vedenhakureissussa.

Puhdasvetisen puron varrella.

*          *          *

5. Päivä: Sareklåpptå - Vardejavrre

Tänään on vuorossa siirtymä pohjoisen suuntaan, Akka-tunturin juurelle. Yritän olla hyvissä ajoin leiriytymässä, joten olen laittanut kellon herättämään hiukan normaalia aikaisemmin ja pääsen liikkeelle hyvissä ajoin. Alkumatka on helppoa, hyvin tasaista maastoa. Kosteaksi arvelemani ruohikkokenttä osoittautuu rutikuivaksi. Kelikin on matkantekoon sopivan viileä.

Liikkeelle lähdössä.

Harvinaisen helppokulkuisesta maastoa.

Lyhyen patikoinnin jälkeen saavun kartastakin löytyvälle lukitulle porokämpälle. Istahdan portailla hetken ennenkuin jatkan matkaa Gassavarasj-kukkuloiden välistä. Lounaan syön puolen päivän tienoilla. Maasto muuttuu paikoin kivikkoiseksi, mutta pyrin kieetämään rakkakivikot parhaani mukaan.

Tauolla poromiesten lukitun tuvan portailla.

Ja jälleen syömässä.

Edessäni aukeava Gassalahkon tasanko on lähes pelkkää kivirakkaa, jota pirstovat lukemattomat pikkujärvet ja ja lammet. Koetan tähyillä helpointa reittiä mikä on kuitenkin alamaasta hankalaa. Päätän yrittää kaartaa Suottasjärven itä/pohjoispuolitse ja kulkea sen ja pohjoispuolella olevan pienemmän järven välistä kohti Vardojärven itäkulmaa.

Kivikoita välttelemässä.

Suottasjärven kierrettyäni, joudun hiukan pujottelemaan pienien lampien lomitse, eikä kivirakkaakaan voi välttää. Kiipeän Vardotjåhkkån koilliskulmaa ylös, jonka kivikkorinteiden takaa Akka nousee äkkiä kokonaisuudessaan näkyviin. Näinkin etäältä pystyn tarkastelemaan tulevaa nousureittiäni huipulle. 

Jatkaessani matkaa eteen tulee pari joen ylitystä, joista ensimmäinen on helppo, mutta toista joutuu hiukan katselemaan.  Vardåjärvestä laskeva puro on pari metriä syvä ja juuri riittävän leveä, ettei yli uskalla lähteä hyppäämään. Hetken haeskelun jälkeen sopiva ylityskohta kuitenkin löytyy jokiluusuasta.

Leirin päädyn lopulta laittamaan noin tuhanteen metriin Akan rinteelle, kirkkaan vuoripuron varteen. On vasta iltapäivä kun alan valmistamaan päivällistä. Aikaa huilimiselle on hyvin, kuten olen toivonutkin. Illan mittaan alkaa satamaan ja minulle tulee kiire nostaa teltan ulkopuolelle levittämäni tavarat suojaan. Toivon parempaa säätä seuraavalle päivälle.

Akka-tunturin massiivi.

Teltta jälleen pystyssä.

*          *          *

6. Päivä: Akka

Seuraavaksi onkin vuorossa reissun odotetuin päivä: 2015-metrisen Akka-tunturin huiputus. Ensimmäisen kerran herätessäni kuulen pisaroiden ropisevan teltan kattoon, joten jatkan unia vielä pari tuntia. Seuraavan kerran herätessäni sade on lakannut ja nousen ylös. Taivas on pilvinen ja yksi pieni kuuro kulkee ylitse aamupalaa syödessäni, mutta muuten sää näyttää kohtuulliselta huiputtamista ajatellen.  Akan huippu on koko ajan näkyvissä.

Syön lounaan ja pakkaan päivärepun. Puolen päivän aikoihin lähden aloittamaan kiipeämistä. Alkunousu sujuu jäätikön reunaa pitkin kiviharjanteella kulkien. Nousu on helppoa eikä kovin jyrkkää. Hiukan ylempänä harjanne muuttuu mahdottomaksi kulkea ja lähden siirtymään sivusuunnassa vasemmalle. Siellä näyttäisi olevan helpompi kohta ja pyrin sitä kohti. Joudun irtokivirinteeseen, jota lähden nousemaan ylöspäin. Isotkin kivet liikkuvat jalkojen alla ja hiukan varoen joutuu etenemään.

Alkumatkassa

Jossain vaiheessa irtokivirinne päättyy, mutta nousu jatkuu yhä vain jyrkempänä. Reittiä joutuu jonkinverran katselemaan, että ylöspäin pääsee. Noin sata metriä huipun alapuolella tuleekin sitten lumi vastaan. Lunta on kolmisenkymmentä senttiä ja sen alla on liukas jää. Pohdin jo takaisinpaluuta, mutta hetken harkinnan jälkeen päätän kuitenkin vielä yrittää huipulle pääsyä. Tästä eteenpäin joudun polkemaan askelmat lumeen ja varmistamaan joka askeleella niiden pitävyyden ennenkuin uskallan nousta ylöspäin. Lumi onneksi kestää ja huipulle nousu onnistuu. Siellä on vielä noin metrin vahvuinen lumikerros.

Pikkuhiljaa jyrkkenee.

Huipulla.

Maisemat ovat huipulta upeat, vaikka pilvet osittain niitä peittävätkin. Nijakin suunnalla on sadepilviä jotka näyttävät tulevan Akkan suuntaan. Laskeutuminen jännittää hiukan ilman sateen loukastamia kiviäkin, joten viivyn huipulla vain lyhyen hetken, ennekuin lähden laskeutumaan varovasti lumeen tekemiäni askelmia pitkin.  Puhelinverkkoa en huipulta onnistu löytämään, vaikka neljä kuuluvuuspalkkia välähtääkin lyhyesti puhelimen näytössä.

Huippumaisemia.

Huippumaisemia 2.

Muutaman kymmenen metriä matalampi Borgtoppen.

Laskeutuminen sujuu varovaisesti, mutta ongelmitta. Jälleen reittini vie irtokivirinteen kautta ja sitten jäätikön viereiselle harjanteelle. Laskeutuminen kestää kuitenkin yllättävän pitkään ja kokonaisuudessaan huiputukseen menee noin kuusi tuntia. Keli säilyy onneksi hyvänä loppuun saakka, eikä sade tule kohdalle.

Välillä isompaa kivikkoa.

Vielä matkaa alas.

Kiiruna maastoutuu hyvin.

Sadetta Nijakin suunnalla.

Sateenkaari osoittaa teltalle.

Varusteiden kuivatusta.

Teltalla.

*          *           *

6. Päivä: Akka - Gassalahko - Oarjep Atjek

Kuudennen vaelluspäivän aamu valkenee pilvisenä ja hiukan sateisena. Kuoriasu päällä aloitan kaksipäiväisen paluumarssin kohti Suorvan patoa ja siellä odottavaa autoa. Alkava päivä tulee olemaan lähes tasaisessa maastossa kulkemista. Kivikkoa tulee kartan mukaan riittämään enemmän kuin tarpeeksi.

Liikkeelle sateisessa säässä.

Gassalahko on laaja kivikkotasanne, joka on ensiksi ylitettävä. Kivet ovat kuitenkin melko pienikokoisia ja siksi kulku on helpohkoa. Hiukan yksitoikkoiseksi kävely kuitenkin jossain vaiheessa käy. Kivikko väistyy välillä vaihtuen parimetriseen tunturipajukkoon. Pajukossa alan hyvin pian toivoa kivikon jatkumista.

Gassalahkossa.

Lounastauolla.

Vaihteluksi pajukkoa.

Kuljen Stuor Stuodakin sivuitse ja maasto nousee hiukan. Gassalahko jää taakse ja alan lähestyä Atjek-järviä ja niitä reunustavia pikkuvuoria. Päivä on ollut kulkemisten puolesta helppo. Kelikin paranee pikkuhiljaa iltaa kohti.

Stuor Stuodak.

Tasainen ja kuiva teltanpaikka löytyy Oarjep Atjek-järvestä laskevan joen varresta. Järven vastarannalla näkyy yksinäinen teltta ja liikettä teltan ympäristössä. Ensimmäinen kerta kun näen muita kulkijoita viiteen päivään. Sarek-massiivin pohjoispuolella saa todella olla rauhassa, kuten vaellusfoorumeilla vinkattiinkin.

Viimeisen yön telttapaikka.

Muonaa suoraan pussista.

Illan viime säteet.

Aurinko painuu Unna Allakas-tunturin taakse.

*          *           *

7. Päivä: Oarjep Atjek - Hallji - Suorva

Vaelluksen viimeisen päivän matka alkaa Atjek-järvien kiertämisellä, jonka jälkeen suuntaan kohti Hallji-tunturin rinnettä. Illalla näkemäni teltta on hävinnyt ja olen jälleen yksin maisemassa. Kulkiessani Halljin sivuitse pyrkien sen pohjoisrinteelle, huomaan jälleen saman minkä usein ennenkin vastaavissa paikoissa: kulku on jatkuvaa ylä- ja alamäkeä kun tunturin "juuria" on koko ajan ylitettävänä. 

Alkumatkassa.

 Kierrän Halljin pohjoispuolelle ja yritän pysyä riittävästi alarinteessä välttääkseni turhaa kiipeämistä. Maasto kuitenkin pakottaa nousemaan yhä ylemmäs kiertäessäni kartan korkeuskäyrissä näkymättömiä matalampia kohtia. Niinpä ajaudun kulkemaan lopulta lähestulkoon huipun yli. Tuuli on vastainen ja melko navakka.

Halljin pohjoisrinteillä.

Halljin huipun tuntumassa.

 Jossain välissä saan vielä vettä niskaani ja vaihdan kuorivaatteet päälle. Halljin itäpuolelta laskeudun paikoin jyrkähköä puronuomaa alas tunturikoivikkoon, jossa iskee kuumuus. Kuorivaatteet on vielä vaihdettava pois jotta vältyn hikoilun aiheuttamalta kastumiselta.

Alaspäin.

Suorvan pato näkyvissä.

 Kuljen tunturikoivikossa vielä hetken aikaa ja pääsen ylittämään yhden poroaidan, kunnes pääsen padolle vievälle polulle. Sieltä jatkan padon yli sen takana odottavalle autolle. Jään vielä yöksi Ritsemin parkkipaikalle, josta suuntaan auton nokan kohti Suomea seuraavana aamuna.

Tunturikoivikossa.

Jälleen padolla.

Akka-tunturi Ritsemin suunnalta katsottuna.

*           *           * 

Loppupohdintaa. (kirjoitettu v. 2018)

Seuraavaksi hiukan pohdintaa reissusta näin kymmenen vuotta myöhemmin. Blogiteksti on kirjoitettu samaan aikaan, mutta se on tehty lähes täysin matkapäiväkirjan pohjalta ja näkökulmia nykypäivästä olen pyrkinyt välttämään sen osalta.

Ensiksi on todettava, että reittivalinta Guhkesvaggea eli Sarek-massiivin pohjoispuolta oli onnistunut, vaikka ensin hiukan harmittikin. Ensiksikin, ilman reittimuutosta alue olisi saattanut hyvinkin jäädä kokonaan kokematta. Ruohtesvagge on kuitenkin se yleisempi kulkureitti tuolla alueella ja osui omalle reitillenikin muutama vuosi myöhemmin. Guhkesvaggessa saa myös kulkea lähes täysin omassa rauhassa, toisin kuin Ruohtesvaggessa, jossa on paikoin tallautunut jopa ihan selvä polku. Ensinmainitussa en nähnyt ketään muita kulkijoita omalla vaelluksellani. Lisäksi on vielä Sarek-massiivin yli kaksitonninen pohjoishuippu, Nordtoppen, joka on saavutettavissa ilman kiipeilyvälineitä ainoastaan Guhkesvaggen puolelta.

Aloituspaikkana minulla toimi Gällivaren eteläpuolelta Ritsemiin kulkevan tien varrella oleva Suorvan pato, joka mahdollistaa Gårtejärven ylityksen jalan ja ainakin periaatteessa autolla. Kieltomerkeistä huolimatta tiedän usean suomalaisenkin avanneen sähkölukolla toimivan portin ja ajaneen autolla padon toiselle puolelle säästäen tällä tavoin noin  kolmen kilometri  kävelyn.

Sarekin ja Stora sjöfalletin vaelluksille Suorvasta lähdettäessä, päästään parissa-kolmessa päivässä ns. pelipaikoille. Lyhyemmilläkin päivämatkoilla ehtii parissa päivässä Nienndon sillalle ja kolmessa jo Skarjaan Mikkasstuganille, joka on usein  Sarekin vaellusten keskipiste. Kuitenkin jos lähtisin padolta uudelleen vaellukselle, pyrkisin todennäköisesti nousemaan mahdollisimman pian ylemmäksi rinteeseen yrittäen näin välttää pahimmat pajukot.

Alkumatkan huonosta olosta on todettava, että vaikka oma osansa harvinaisen runsaan räkän aiheuttamilla puremilla ja pistoksilla saattoi ollakin, on mahdollista, että syytä oli muuallakin. Vaelluksen ensimmäisenä päivänä keho on usein vielä hiukan tottumaton kulkemiseen, jolloin helteinen sää, paikoin rankahko maasto ja reilu parikymmenen kilometrin päivämatka saattoivat jo itsessään aiheuttaa jonkinlaisen alkusokin kropalle. Myös rinkka oli tuolloin kymmenen vuotta sitten huomattavasti painavampi kuin nykyisin vastaavan pituisilla reissuilla; lähes 30 kiloinen puolen litran vesipulloineen. Nykyisin tuleekin ensimmäinen päivä otettua yleensä hiukan kevyemmin, jolloin keho ehtii tottua hommaan paremmin.

Kokonaisuudessaan vaellus oli kuitenkin siis todella antoisa ja innosti pari vuotta myöhemmin lähtemään uudelleen alueelle ja nimenomaan Sarekiin...